Turn away,
If you could get me a drink
Of water 'cause my lips are chapped and faded
Call my aunt Marie
Help her gather all my things
And bury me in all my favorite colors,
My sisters and my brothers, still,
I will not kiss you,
'Cause the hardest part of this is leaving you.
Now turn away,
'Cause I'm awful just to see
'Cause all my hairs abandoned all my body,
Oh, my agony,
Know that I will never marry,
And baby, I'm just soggy from the chemo,
But counting down the days to go
It just ain't living
And I just hope you know
That if you say (if you say)
Goodbye today (goodbye today)
I'd ask you to be true (cause I'd ask you to be true)
'Cause the hardest part of this is leaving you
'Cause the hardest part of this is leaving you
Tää biisi kuvastaa turhan hyvin fiiliksiäni, syöpää ei ole mutta kuukausikaupalla jatkuneet oudot oireet ja huononeva vointi ei mielialaa kohota... Eikä se että lääkärit ovat ymmällään.
Olen viime päivinä pohtinut mitä tekisin jos saisin kuulla kuolevani. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa, muutama vuosi sitten ei olisi ollut merkitystä, silloin olin yksin, alkoholisoitunut, rämmin syvällä suossa eikä missään ollut mitään järkeä.
Kun taas nykyään minulla on lapsi, ihana mies, elämä jota en vaihtaisi pois. Tuntuu pelottavalta ajatella että tämän kaiken menettäisin, en usko että minulla olisi parempi kuolleena. En usko taivaaseen tms... Valitettavasti.
Tuntuu pahalta ajatella kuinka pahan mielen aiheuttaisin vanhemmilleni, miehelleni ja lapselleni. Parempi olisi olla miettimättä näitä asioita kun mitään ei vielä tiedetä, ja pitkään olinkin positiivinen kunnes eräänä päivänä mies otti asian esille että mitä jos se onkin jotain vakavaa....
Nyt se ajatus ei sitten jätä rauhaan ja välillä olen hysteerinen kun kova pääkipu iskee tai olo on niin huono että mitenkään päin ei ole hyvä olla.
Mun aikomukseni oli kirjoittaa positiivinen kirjoitus, koska oikeasti olen onnellinen tällä hetkellä. Mutta soittolistalla tuli tämä biisi ja ajatukset laukkasivat toiseen suuntaan... Tyypillistä.
Eilen näin ihmisen joka oli ensirakkauteni, joka tietenkin päättyi onnettomasti, kuinkas muutenkaan. Tunsin pienen sykähdyksen, kohtaaminen kesti muutaman sekuntin. Onneksi ei kauempaa, en halua tuntea ihastusta tms. muuhun kuin puolisooni. Sanotaan että ensirakkaus ei kuole koskaan, pala kulkee aina mukana sydämessä. Valitettavasti niin se taitaa olla.
Olen kuitenkin tyytyväinen itseeni, en nähnyt hänestä unta kuten yleensä kohtaamisen jälkeen on tapahtunut, en kelannut hirveästi yhteisiä hetkiämme mielessä. Helpotti varmaan kun puhuin mieheni kanssa asiasta sen jälkeen, en joutunut itsekseni märehtimään.
Ja helpottavaa oli huomata että hän oli ystävällinen, on paljon syitä miksi hänen ei tarvitsisi sitä olla. Olisi voinut olla reagoimatta läsnäolooni mitenkään. Hävettää itseänikin kun muistan mitä sammakoita olen suustani päästänyt ja huoh... No kaikesta oppii, ehkä jopa minäkin?
Jostakin voi tuntua oudolta että mieheni tietää ajatukseni toista kohtaan, mun mielestä vaan on helpompi näin. On tärkeää että hän tietää. Toisaalta, kelle muulle kertoisin jos en hänelle? No onhan minulla tämä blogi mutta...
Tämä oli nyt kaukana positiivisuudesta, tai olihan tässä mukaviakin asioita... Eli en kovin kauaksi jäänyt tavoitteestani.
keskiviikko 29. heinäkuuta 2009
sunnuntai 26. heinäkuuta 2009
Viina on viisasten juoma
Ja allekirjoittanut ei kovin viisas ole. Että pitikin taas. Määrä ei ollut päätä huimaava mutta vaikutus kyllä. Ei koskaan enää! Ja nyt pysyn päätöksessäni. Mikähän siinä on että 2-3kk onnistun välttelemään kyseistä ainetta mutta sitten tarjoutuu tilaisuus ottaa ja överiksi menee. Joka ikinen kerta. Mun parisuhde on entinen parisuhde tällä menolla.
Ja seuraavana päivänä morkkis on armoton, alennuin jälleen kerran niiden tasolle jollainen en halua olla. Luojan kiitos seura oli vielä huonommassa kunnossa joten muistikuvia heillä tuskin on mutta mitä on mahtaneet muut ihmiset ajatella? Hävettää...
Tuskaa lisää sekin että mieheni ei alkoholia käytä joten häneltä en saa sympatiaa sekoiluilleni, eikä tarvitsekaan.... Toki olisi kiva että kun itkee silmät päästänsä koko päivän sängyn pohjalla, ei sen takia että olisi fyysisesti huono olo vaan henkisesti niin olisi mukavaa jos toista kiinnostaisi edes lohduttaa. Mutta ei. En sitä ansainnut joten....
Onneksi tänään alkaa elämä voittaan, vitutus on armoton edelleen mutta ei niin hallitseva. Silmätkään eivät ole enää itkemisestä turvoksissa, nään eteeni jo suht hyvin.
Pelkään kuollakseni sitä hetkeä kun mies tulee kotiin ja joudun kohtaamaan halveksunnan mikä hänen kasvoiltaan loistaa....
Ennen osasin ottaa normaalisti. En tiedä olenko tullut vanhaksi vai mikä ihme on kun aina menee yli? Vaikka kuinka vähän ottaisin ja yrittäisin varoa niin... En halua enää joutua alttiiksi tilanteille mitä jouduin kokemaan. Turvattomuus, kaukana kotoa, ei akkua puhelimessa on helvetillinen olotila...
No ehkä nyt sitten oikeasti pystyn pysymään alkoholista erossa. Pyysin jo mieheltäni että tsemppais mua päätökseni kanssa, muistuttaisi kuinka helvetillinen morkkis on seuraavana päivänä vaikka illalla olisi kuinka mukavaa. Toisaalta, tunnenko morkkista koska olen käyttäytynyt huonosti vai koska mieheni on niin pettynyt minuun? Katsoo kuin saastaa ja mököttää pari päivää, ryöstää ihmisarvoni hetkeksi. Toisaalta ihmiset saavat tehdä virheitä, toistaakkin niitä, mutta minun pitää olla erilainen. Se on rasittavaa toisinaan koska haluaisin nollata pääni silloin tällöin muutaman kuukauden välein. Parempi vain että teen sen tästä lähtien ilman alkoholia niin kotona pysyy ilmapiiri puhtaana.
Otan juhlimisesta kaiken irti varmaankin sen takia että se on niitä harvoja kertoja kun nään muita kuin lapseni ja mieheni. Nään pitkästä aikaa ihmisiä joiden näkemisestä saattanut kulua vuosiakin koska olen linnoittautunut neljän seinän sisälle aika vahvasti nykyään.
Lapseni ei ole koskaan kotona kun lähden juhlimaan tai tulen sieltä. Pidän tarkasti huolen siitä että hän ei joudu näkemään krapulaista äitiä tai hiprakassa juhlimaan lähtevää äitiä. Siitä en siis joudu kantamaan huonoa omaatuntoa... Yksi harvoista asioista.
Ja seuraavana päivänä morkkis on armoton, alennuin jälleen kerran niiden tasolle jollainen en halua olla. Luojan kiitos seura oli vielä huonommassa kunnossa joten muistikuvia heillä tuskin on mutta mitä on mahtaneet muut ihmiset ajatella? Hävettää...
Tuskaa lisää sekin että mieheni ei alkoholia käytä joten häneltä en saa sympatiaa sekoiluilleni, eikä tarvitsekaan.... Toki olisi kiva että kun itkee silmät päästänsä koko päivän sängyn pohjalla, ei sen takia että olisi fyysisesti huono olo vaan henkisesti niin olisi mukavaa jos toista kiinnostaisi edes lohduttaa. Mutta ei. En sitä ansainnut joten....
Onneksi tänään alkaa elämä voittaan, vitutus on armoton edelleen mutta ei niin hallitseva. Silmätkään eivät ole enää itkemisestä turvoksissa, nään eteeni jo suht hyvin.
Pelkään kuollakseni sitä hetkeä kun mies tulee kotiin ja joudun kohtaamaan halveksunnan mikä hänen kasvoiltaan loistaa....
Ennen osasin ottaa normaalisti. En tiedä olenko tullut vanhaksi vai mikä ihme on kun aina menee yli? Vaikka kuinka vähän ottaisin ja yrittäisin varoa niin... En halua enää joutua alttiiksi tilanteille mitä jouduin kokemaan. Turvattomuus, kaukana kotoa, ei akkua puhelimessa on helvetillinen olotila...
No ehkä nyt sitten oikeasti pystyn pysymään alkoholista erossa. Pyysin jo mieheltäni että tsemppais mua päätökseni kanssa, muistuttaisi kuinka helvetillinen morkkis on seuraavana päivänä vaikka illalla olisi kuinka mukavaa. Toisaalta, tunnenko morkkista koska olen käyttäytynyt huonosti vai koska mieheni on niin pettynyt minuun? Katsoo kuin saastaa ja mököttää pari päivää, ryöstää ihmisarvoni hetkeksi. Toisaalta ihmiset saavat tehdä virheitä, toistaakkin niitä, mutta minun pitää olla erilainen. Se on rasittavaa toisinaan koska haluaisin nollata pääni silloin tällöin muutaman kuukauden välein. Parempi vain että teen sen tästä lähtien ilman alkoholia niin kotona pysyy ilmapiiri puhtaana.
Otan juhlimisesta kaiken irti varmaankin sen takia että se on niitä harvoja kertoja kun nään muita kuin lapseni ja mieheni. Nään pitkästä aikaa ihmisiä joiden näkemisestä saattanut kulua vuosiakin koska olen linnoittautunut neljän seinän sisälle aika vahvasti nykyään.
Lapseni ei ole koskaan kotona kun lähden juhlimaan tai tulen sieltä. Pidän tarkasti huolen siitä että hän ei joudu näkemään krapulaista äitiä tai hiprakassa juhlimaan lähtevää äitiä. Siitä en siis joudu kantamaan huonoa omaatuntoa... Yksi harvoista asioista.
torstai 23. heinäkuuta 2009
Megadeth - À Tout Le Monde
Johonkin syvälle pään sisälle ahdetut ja piilotetut ajatukset pulpahtavat pintaan... Aivot käyvät läpi ex-poikaystäviä, hoitoja jne. Henkilöitä jotka mieluummin unohtaisi, jos vain pystyisi. Mutta kaikki paska pukkaa ajoittain pinnalle vaikka miten tökkisi vastaan. Suurin syy siihen on kai se että en ole koskaan käsitellyt asioita. Olen aina mennyt henkilöstä seuraavaan, pysähtymättä miettimään. Jos pysähtyisin tuntisin tuskan josta en halua olla tietoinen. Ah niin ihanaa itsepetosta.
Mutta petänkö samalla muitakin kuin itseäni?
Pyrin olemaan kaikille niin rehellinen kuin voin ja olla loukkaamatta heitä, kärsin sitten vaikka itse kunhan ihmiset ympärilläni pysyvät ehjinä. Mutta onko se oikein?
Liikaa kysymyksiä ilman mitään järkevää vastausta, ei kukaan muu voi näihin vastata kuin minä itse. Enkä tiedä haluaisinko edes saada vastausta, tuskin.
Mistähän se johtuu että joku ihminen jää ns. ihon alle? Vielä vuosienkin jälkeen muistaa elävästi kaiken mitä tapahtui, mieli tietenkin romantisoi pienetkin jutut, mutta loistavasti olen onnistunut unohtamaan ne huonot puolet. Sen miksi tiet erosivat, kuinka törkeästi hän minua kohtaan käyttäytyi ja miten pieniin paloihin hajosin. Ei aivoni sitä muista tietenkään ja sehän on ongelmista suurin, miten voisin käsitellä minkään asian loppuun kun suljen huonot jutut pois? Olen yrittänyt kaivella esiin muistoja mutta ei onnistu... Olen kysynyt vastapuolelta (arvosti varmasti suuresti tekoani, not) joka sanoi ettei tiedä mistä puhun. Että niin... Ehkä pidän kaiken pääni sisällä jossain nurkassa ja toivon että kovin usein en joudu asioita miettimään. Yksin kun on hankala saada mitään päätökseen.
Pohdin tuossa aiemmin että jos joku näitä tekstejä lukisi, minkä kuvan minusta saisi? Varmaankin heti leimaisi angstiseksti teiniksi joka luulee olevansa jotain. Se nyt ei sinällään hetkauta, imartelevaa jos joku pitäisi teininä vielä tässä iässä. Tai sitten ei. Teini-iässä ei tainnut olla mitään hyvää... Tai no oli siinä omat puolensa, sai mennä ja tulla miten halusi, sydän korjaantui vielä suht nopeasti ja pettymyksistä suuntasi kohti uusia tyhmän rohkeasti miettimättä enempää.
Hassua kyllä välillä toivon että eräs henkilö tietäisi mitä ajattelen, suostuisi puhumaan ja auttamaan minut tämän ylitse. Mutta se nyt on turha toivo, liikaa kaikenlaista ympärillä jotka on tehneet asioista liian hankalia.
Olen miettinyt ulkomaille muuttoa, vielä reiluun 10 vuoteen se ei ole mahdollista mutta sitten. Kasvatan lapseni kunnialla aikuiseksi, tai ainakin lähelle sitä ja sitten häivyn, joko miehen kanssa tai ilman. Saa nähdä miten suhde kestää vuodet...
Voin kuvitella että olen aika hankala ihminen elinkumppanina, olen ihminen joka tuntee vahvasti, oli kyse mistä tahansa se tunne tulee voimakkaana. Aika noloa joissakin tilanteissa, kukapa haluaisi työkkärissä alkaa itkemään tai sanottuaan lääkärille päivää ja sitten on niin helpottunut että kaikki tunteet purkautuu kyyneleinä. Nykyään onneksi elämä pyörii niin paljon kodin pyörittämisen ja terveyden ympärillä että muualle en juurikaan edes kerkeä joten tilanteet ovat vähissä. Parempi kai toisaalta olla herkkä kuin tunteeton?
Huomasin mielenkiintoisen asian kun etsin blogilleni nimeä, kokeilin yhtä ja huomasin että on varattu (en ole siis kovin omaperäinen ihminen), vilkaisin millaisesta blogista kyse ja kappas... Sinne ei ollut kirjoitettu yhtään mitään mutta aihepiiriä oli valoitettu ja ihan hyvin olisi voinut olla minun kynästäni. Kammottavaa oikeastaan, muitakin on.
Olo huononi taas sen verran että pakko kaatua sänkyyn ja yrittää toivoa että pian tuntuu paremmalta jotta illan kuntorääkki ei jäisi väliin ja tänään saisi edes jotain suustaan alas...
Poison - Dead Flowers
Mutta petänkö samalla muitakin kuin itseäni?
Pyrin olemaan kaikille niin rehellinen kuin voin ja olla loukkaamatta heitä, kärsin sitten vaikka itse kunhan ihmiset ympärilläni pysyvät ehjinä. Mutta onko se oikein?
Liikaa kysymyksiä ilman mitään järkevää vastausta, ei kukaan muu voi näihin vastata kuin minä itse. Enkä tiedä haluaisinko edes saada vastausta, tuskin.
Mistähän se johtuu että joku ihminen jää ns. ihon alle? Vielä vuosienkin jälkeen muistaa elävästi kaiken mitä tapahtui, mieli tietenkin romantisoi pienetkin jutut, mutta loistavasti olen onnistunut unohtamaan ne huonot puolet. Sen miksi tiet erosivat, kuinka törkeästi hän minua kohtaan käyttäytyi ja miten pieniin paloihin hajosin. Ei aivoni sitä muista tietenkään ja sehän on ongelmista suurin, miten voisin käsitellä minkään asian loppuun kun suljen huonot jutut pois? Olen yrittänyt kaivella esiin muistoja mutta ei onnistu... Olen kysynyt vastapuolelta (arvosti varmasti suuresti tekoani, not) joka sanoi ettei tiedä mistä puhun. Että niin... Ehkä pidän kaiken pääni sisällä jossain nurkassa ja toivon että kovin usein en joudu asioita miettimään. Yksin kun on hankala saada mitään päätökseen.
Pohdin tuossa aiemmin että jos joku näitä tekstejä lukisi, minkä kuvan minusta saisi? Varmaankin heti leimaisi angstiseksti teiniksi joka luulee olevansa jotain. Se nyt ei sinällään hetkauta, imartelevaa jos joku pitäisi teininä vielä tässä iässä. Tai sitten ei. Teini-iässä ei tainnut olla mitään hyvää... Tai no oli siinä omat puolensa, sai mennä ja tulla miten halusi, sydän korjaantui vielä suht nopeasti ja pettymyksistä suuntasi kohti uusia tyhmän rohkeasti miettimättä enempää.
Hassua kyllä välillä toivon että eräs henkilö tietäisi mitä ajattelen, suostuisi puhumaan ja auttamaan minut tämän ylitse. Mutta se nyt on turha toivo, liikaa kaikenlaista ympärillä jotka on tehneet asioista liian hankalia.
Olen miettinyt ulkomaille muuttoa, vielä reiluun 10 vuoteen se ei ole mahdollista mutta sitten. Kasvatan lapseni kunnialla aikuiseksi, tai ainakin lähelle sitä ja sitten häivyn, joko miehen kanssa tai ilman. Saa nähdä miten suhde kestää vuodet...
Voin kuvitella että olen aika hankala ihminen elinkumppanina, olen ihminen joka tuntee vahvasti, oli kyse mistä tahansa se tunne tulee voimakkaana. Aika noloa joissakin tilanteissa, kukapa haluaisi työkkärissä alkaa itkemään tai sanottuaan lääkärille päivää ja sitten on niin helpottunut että kaikki tunteet purkautuu kyyneleinä. Nykyään onneksi elämä pyörii niin paljon kodin pyörittämisen ja terveyden ympärillä että muualle en juurikaan edes kerkeä joten tilanteet ovat vähissä. Parempi kai toisaalta olla herkkä kuin tunteeton?
Huomasin mielenkiintoisen asian kun etsin blogilleni nimeä, kokeilin yhtä ja huomasin että on varattu (en ole siis kovin omaperäinen ihminen), vilkaisin millaisesta blogista kyse ja kappas... Sinne ei ollut kirjoitettu yhtään mitään mutta aihepiiriä oli valoitettu ja ihan hyvin olisi voinut olla minun kynästäni. Kammottavaa oikeastaan, muitakin on.
Olo huononi taas sen verran että pakko kaatua sänkyyn ja yrittää toivoa että pian tuntuu paremmalta jotta illan kuntorääkki ei jäisi väliin ja tänään saisi edes jotain suustaan alas...
Poison - Dead Flowers
Marilyn Manson - Sweet Dreams
Yritin saada unta kaikin keinoin kun päässäni alkoi pyörimään ajatus blogista, paikasta minne voisin purkaa kaiken mikä mielessä pyörii ilman että rasittaisin ketään (jos joku parka tänne eksyy niin vastuu ei ole minulla). Itseasiassa mielessäni pyöri lukemattomien lauseiden verran tekstiä jotka olisi pitänyt saada paperille mutta tietenkin kun sain kammettua itseni sängystä ja koneen päälle pää on tyhjää täynnä... Onneksi aivoissani poukkoilee kokoajan millon mitäkin niin ei ole vaikeaa kirjoittaa, vaikeampi on saada ajatus kiinni ja "paperille". Kirjoitukseni ei ole hirveän johdonmukaista, vääriä sanoja tuppaa tulemaan joihinkin väleihin kiitos keskittymishäiriöni... Ajatus on nopeampi kuin sormet.
Olen huomannut viime aikoina vihaavani (ehkä liian vahva sana, halveksun? Olen turhautunut heihin?) ihmisiä, en kaikkia, vain heitä jotka ovat älyllisesti vajavaisia eivätkä häpeile näyttää sitä (tai sitten eivät vain tajua kuinka idioottimaisen kuvan antavat itsestään). Välillä on hyvinkin tuskaista lukea erästä palstaa ja huomata että noin 70% ihmisistä ei kykene ajattelemaan omilla aivoillaan, etenkin nyt kun sikainfluenssa puskee joka tuutista. Herran jumala sitä hysterian määrää! Kannattaisi kai olla lukematta mutta siitä saa hyvät naurut välillä... Ja pääsee väittelemään, se vain ei ole kovin antoisaa kun toinen osapuoli ei ymmärrä mistään mitään ja perustelut on olemattomat + olen aika kiivas luonne joten kasvokkain tapahtuva väittely onnistuisi paremmin kuin sanallinen. Yleensä tyydyn tuhisemaan kiukusta ja jupisemaan itsekseni enkä edes vaivaudu miten väärässä kyseinen henkilö onkaan, tai jaksa valistaa kuinka mukavaa olisi jos hän osaisi ajatella asioita muidenkin kuin itsensä kannalta.
Rumasta perhosen toukasta kuoriutuu kaunis perhonen, yleensä, meidän ihmisten kohdalla se menee niin että kauniista perhosesta taantuu ruma toukka. Monellakin tavalla, ulkokuori saattaa olla korea mutta sitten kun mennään pään sisään totuus on aivan toinen.... Käytös on lapsellista ja rumaa. Onneksi on poikkeuksia mutta näin se turhan usein menee.
Saan olla onnellinen älykkäästä miehestäni, on rentouttavaa keskustella henkilön kanssa joka oikeasti osaa ajatella asioita monelta kantilta eikä ole vain komea ulkokuori täynnä tyhjää. Ainoa miinus siinä on että hän on minua älykkäämpi, tunnen itseni valitettavan usein tyhmäksi. Onneksi asiaa voi korjata, kun vielä olisi malttia siihen.
En tiedä johtuuko se että minulla ei ole ystäviä, tai on niitä joitakin, heitä ei vaan koskaan enää nykyään tapaa, johtuuko se siitä että olen niin turhautunut muihin? En jaksa tuhlata aikaani idioottiin kun tarjolla voisi olla älykästäkin juttuseuraa, juttuseuraa joka on päässyt sen hiekkalaatikko vaiheen ylitse. Jokainen tarvitsee toisen ihmisen, jonkun johon tukeutua, yksin ei jaksa rämpiä suossa loputtomiin. Minulla on yksi sellainen, tarvitseeko niitä olla enemmän? Jonkun mielestä sosiaalinen verkosto on super tärkeä, mutta mitä tekisin ihmisillä joiden kanssa ajatukset eikä mikään muukaan kohtaa... Huomaan taas ajattelevani mitä hyödyn siitä että minulla olisi ystäviä, ystävyyshän on pyyteetöntä. Ja pah. Väitän että ajattelutapani on suht järkeenkäypä vaikka hieman kylmä jonkun mielestä.
Tämä teksti varmaan vilisee virheitä, en jaksa niistä välittää tähän aikaan yöstä, eikä niillä ole merkitystä, ei tämän tekstin kielioppi vaikuta elämääni millään tavalla. Eikä sitä aina jaksa olla niin tarkka, älykäs ja aikuinen.
Taidan mennä tupakalle ja yrittää vielä unta... Ehkä muistan tämän blogin tässä joku uneton yö, turhautunut aamu tai jotain.
Olen huomannut viime aikoina vihaavani (ehkä liian vahva sana, halveksun? Olen turhautunut heihin?) ihmisiä, en kaikkia, vain heitä jotka ovat älyllisesti vajavaisia eivätkä häpeile näyttää sitä (tai sitten eivät vain tajua kuinka idioottimaisen kuvan antavat itsestään). Välillä on hyvinkin tuskaista lukea erästä palstaa ja huomata että noin 70% ihmisistä ei kykene ajattelemaan omilla aivoillaan, etenkin nyt kun sikainfluenssa puskee joka tuutista. Herran jumala sitä hysterian määrää! Kannattaisi kai olla lukematta mutta siitä saa hyvät naurut välillä... Ja pääsee väittelemään, se vain ei ole kovin antoisaa kun toinen osapuoli ei ymmärrä mistään mitään ja perustelut on olemattomat + olen aika kiivas luonne joten kasvokkain tapahtuva väittely onnistuisi paremmin kuin sanallinen. Yleensä tyydyn tuhisemaan kiukusta ja jupisemaan itsekseni enkä edes vaivaudu miten väärässä kyseinen henkilö onkaan, tai jaksa valistaa kuinka mukavaa olisi jos hän osaisi ajatella asioita muidenkin kuin itsensä kannalta.
Rumasta perhosen toukasta kuoriutuu kaunis perhonen, yleensä, meidän ihmisten kohdalla se menee niin että kauniista perhosesta taantuu ruma toukka. Monellakin tavalla, ulkokuori saattaa olla korea mutta sitten kun mennään pään sisään totuus on aivan toinen.... Käytös on lapsellista ja rumaa. Onneksi on poikkeuksia mutta näin se turhan usein menee.
Saan olla onnellinen älykkäästä miehestäni, on rentouttavaa keskustella henkilön kanssa joka oikeasti osaa ajatella asioita monelta kantilta eikä ole vain komea ulkokuori täynnä tyhjää. Ainoa miinus siinä on että hän on minua älykkäämpi, tunnen itseni valitettavan usein tyhmäksi. Onneksi asiaa voi korjata, kun vielä olisi malttia siihen.
En tiedä johtuuko se että minulla ei ole ystäviä, tai on niitä joitakin, heitä ei vaan koskaan enää nykyään tapaa, johtuuko se siitä että olen niin turhautunut muihin? En jaksa tuhlata aikaani idioottiin kun tarjolla voisi olla älykästäkin juttuseuraa, juttuseuraa joka on päässyt sen hiekkalaatikko vaiheen ylitse. Jokainen tarvitsee toisen ihmisen, jonkun johon tukeutua, yksin ei jaksa rämpiä suossa loputtomiin. Minulla on yksi sellainen, tarvitseeko niitä olla enemmän? Jonkun mielestä sosiaalinen verkosto on super tärkeä, mutta mitä tekisin ihmisillä joiden kanssa ajatukset eikä mikään muukaan kohtaa... Huomaan taas ajattelevani mitä hyödyn siitä että minulla olisi ystäviä, ystävyyshän on pyyteetöntä. Ja pah. Väitän että ajattelutapani on suht järkeenkäypä vaikka hieman kylmä jonkun mielestä.
Tämä teksti varmaan vilisee virheitä, en jaksa niistä välittää tähän aikaan yöstä, eikä niillä ole merkitystä, ei tämän tekstin kielioppi vaikuta elämääni millään tavalla. Eikä sitä aina jaksa olla niin tarkka, älykäs ja aikuinen.
Taidan mennä tupakalle ja yrittää vielä unta... Ehkä muistan tämän blogin tässä joku uneton yö, turhautunut aamu tai jotain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
