Megadeth - À Tout Le Monde

Johonkin syvälle pään sisälle ahdetut ja piilotetut ajatukset pulpahtavat pintaan... Aivot käyvät läpi ex-poikaystäviä, hoitoja jne. Henkilöitä jotka mieluummin unohtaisi, jos vain pystyisi. Mutta kaikki paska pukkaa ajoittain pinnalle vaikka miten tökkisi vastaan. Suurin syy siihen on kai se että en ole koskaan käsitellyt asioita. Olen aina mennyt henkilöstä seuraavaan, pysähtymättä miettimään. Jos pysähtyisin tuntisin tuskan josta en halua olla tietoinen. Ah niin ihanaa itsepetosta.

Mutta petänkö samalla muitakin kuin itseäni?

Pyrin olemaan kaikille niin rehellinen kuin voin ja olla loukkaamatta heitä, kärsin sitten vaikka itse kunhan ihmiset ympärilläni pysyvät ehjinä. Mutta onko se oikein?

Liikaa kysymyksiä ilman mitään järkevää vastausta, ei kukaan muu voi näihin vastata kuin minä itse. Enkä tiedä haluaisinko edes saada vastausta, tuskin.

Mistähän se johtuu että joku ihminen jää ns. ihon alle? Vielä vuosienkin jälkeen muistaa elävästi kaiken mitä tapahtui, mieli tietenkin romantisoi pienetkin jutut, mutta loistavasti olen onnistunut unohtamaan ne huonot puolet. Sen miksi tiet erosivat, kuinka törkeästi hän minua kohtaan käyttäytyi ja miten pieniin paloihin hajosin. Ei aivoni sitä muista tietenkään ja sehän on ongelmista suurin, miten voisin käsitellä minkään asian loppuun kun suljen huonot jutut pois? Olen yrittänyt kaivella esiin muistoja mutta ei onnistu... Olen kysynyt vastapuolelta (arvosti varmasti suuresti tekoani, not) joka sanoi ettei tiedä mistä puhun. Että niin... Ehkä pidän kaiken pääni sisällä jossain nurkassa ja toivon että kovin usein en joudu asioita miettimään. Yksin kun on hankala saada mitään päätökseen.

Pohdin tuossa aiemmin että jos joku näitä tekstejä lukisi, minkä kuvan minusta saisi? Varmaankin heti leimaisi angstiseksti teiniksi joka luulee olevansa jotain. Se nyt ei sinällään hetkauta, imartelevaa jos joku pitäisi teininä vielä tässä iässä. Tai sitten ei. Teini-iässä ei tainnut olla mitään hyvää... Tai no oli siinä omat puolensa, sai mennä ja tulla miten halusi, sydän korjaantui vielä suht nopeasti ja pettymyksistä suuntasi kohti uusia tyhmän rohkeasti miettimättä enempää.

Hassua kyllä välillä toivon että eräs henkilö tietäisi mitä ajattelen, suostuisi puhumaan ja auttamaan minut tämän ylitse. Mutta se nyt on turha toivo, liikaa kaikenlaista ympärillä jotka on tehneet asioista liian hankalia.

Olen miettinyt ulkomaille muuttoa, vielä reiluun 10 vuoteen se ei ole mahdollista mutta sitten. Kasvatan lapseni kunnialla aikuiseksi, tai ainakin lähelle sitä ja sitten häivyn, joko miehen kanssa tai ilman. Saa nähdä miten suhde kestää vuodet...

Voin kuvitella että olen aika hankala ihminen elinkumppanina, olen ihminen joka tuntee vahvasti, oli kyse mistä tahansa se tunne tulee voimakkaana. Aika noloa joissakin tilanteissa, kukapa haluaisi työkkärissä alkaa itkemään tai sanottuaan lääkärille päivää ja sitten on niin helpottunut että kaikki tunteet purkautuu kyyneleinä. Nykyään onneksi elämä pyörii niin paljon kodin pyörittämisen ja terveyden ympärillä että muualle en juurikaan edes kerkeä joten tilanteet ovat vähissä. Parempi kai toisaalta olla herkkä kuin tunteeton?

Huomasin mielenkiintoisen asian kun etsin blogilleni nimeä, kokeilin yhtä ja huomasin että on varattu (en ole siis kovin omaperäinen ihminen), vilkaisin millaisesta blogista kyse ja kappas... Sinne ei ollut kirjoitettu yhtään mitään mutta aihepiiriä oli valoitettu ja ihan hyvin olisi voinut olla minun kynästäni. Kammottavaa oikeastaan, muitakin on.

Olo huononi taas sen verran että pakko kaatua sänkyyn ja yrittää toivoa että pian tuntuu paremmalta jotta illan kuntorääkki ei jäisi väliin ja tänään saisi edes jotain suustaan alas...

Poison - Dead Flowers