My Chemical Romance - Cancer

Turn away,
If you could get me a drink
Of water 'cause my lips are chapped and faded
Call my aunt Marie
Help her gather all my things
And bury me in all my favorite colors,
My sisters and my brothers, still,
I will not kiss you,
'Cause the hardest part of this is leaving you.

Now turn away,
'Cause I'm awful just to see
'Cause all my hairs abandoned all my body,
Oh, my agony,
Know that I will never marry,
And baby, I'm just soggy from the chemo,
But counting down the days to go
It just ain't living
And I just hope you know

That if you say (if you say)
Goodbye today (goodbye today)
I'd ask you to be true (cause I'd ask you to be true)

'Cause the hardest part of this is leaving you
'Cause the hardest part of this is leaving you


Tää biisi kuvastaa turhan hyvin fiiliksiäni, syöpää ei ole mutta kuukausikaupalla jatkuneet oudot oireet ja huononeva vointi ei mielialaa kohota... Eikä se että lääkärit ovat ymmällään.

Olen viime päivinä pohtinut mitä tekisin jos saisin kuulla kuolevani. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa, muutama vuosi sitten ei olisi ollut merkitystä, silloin olin yksin, alkoholisoitunut, rämmin syvällä suossa eikä missään ollut mitään järkeä.
Kun taas nykyään minulla on lapsi, ihana mies, elämä jota en vaihtaisi pois. Tuntuu pelottavalta ajatella että tämän kaiken menettäisin, en usko että minulla olisi parempi kuolleena. En usko taivaaseen tms... Valitettavasti.

Tuntuu pahalta ajatella kuinka pahan mielen aiheuttaisin vanhemmilleni, miehelleni ja lapselleni. Parempi olisi olla miettimättä näitä asioita kun mitään ei vielä tiedetä, ja pitkään olinkin positiivinen kunnes eräänä päivänä mies otti asian esille että mitä jos se onkin jotain vakavaa....
Nyt se ajatus ei sitten jätä rauhaan ja välillä olen hysteerinen kun kova pääkipu iskee tai olo on niin huono että mitenkään päin ei ole hyvä olla.

Mun aikomukseni oli kirjoittaa positiivinen kirjoitus, koska oikeasti olen onnellinen tällä hetkellä. Mutta soittolistalla tuli tämä biisi ja ajatukset laukkasivat toiseen suuntaan... Tyypillistä.

Eilen näin ihmisen joka oli ensirakkauteni, joka tietenkin päättyi onnettomasti, kuinkas muutenkaan. Tunsin pienen sykähdyksen, kohtaaminen kesti muutaman sekuntin. Onneksi ei kauempaa, en halua tuntea ihastusta tms. muuhun kuin puolisooni. Sanotaan että ensirakkaus ei kuole koskaan, pala kulkee aina mukana sydämessä. Valitettavasti niin se taitaa olla.

Olen kuitenkin tyytyväinen itseeni, en nähnyt hänestä unta kuten yleensä kohtaamisen jälkeen on tapahtunut, en kelannut hirveästi yhteisiä hetkiämme mielessä. Helpotti varmaan kun puhuin mieheni kanssa asiasta sen jälkeen, en joutunut itsekseni märehtimään.

Ja helpottavaa oli huomata että hän oli ystävällinen, on paljon syitä miksi hänen ei tarvitsisi sitä olla. Olisi voinut olla reagoimatta läsnäolooni mitenkään. Hävettää itseänikin kun muistan mitä sammakoita olen suustani päästänyt ja huoh... No kaikesta oppii, ehkä jopa minäkin?

Jostakin voi tuntua oudolta että mieheni tietää ajatukseni toista kohtaan, mun mielestä vaan on helpompi näin. On tärkeää että hän tietää. Toisaalta, kelle muulle kertoisin jos en hänelle? No onhan minulla tämä blogi mutta...

Tämä oli nyt kaukana positiivisuudesta, tai olihan tässä mukaviakin asioita... Eli en kovin kauaksi jäänyt tavoitteestani.